11. marraskuuta 2018

Ollako blogia vai eikö olla?


Olen reilun kuukauden pyöritellyt ajatusta blogini lopettamisesta. Viimeksi viikko sitten sunnuntaina olin asiasta aivan varma ja sanoinkin Heikille, että mun bloggailut on nyt bloggailtu, sillä se ei yksinkertaisesti enää tunnu siltä, miltä se on joskus tuntunut. Avasin näitä samoja fiiliksiä myös blogin Instagramin puolella, ja ajattelin kirjoittaa aiheesta laajemmin nyt myös täällä.



Kun aloitin tämän toisen blogini neljä vuotta sitten, motiivini sen pitämiseen oli valokuvausharrastukseni ja oman visuaalisen silmäni kehittäminen. Olin vastikään saanut mieheltäni lahjaksi järjestelmäkameran ja paloin halusta oppia käyttämään sitä ja löytämään oman kulman kuvaamiseen. Aiheet käsittelivät tuolloin pääosin sisustamista ja meidän kodin vaihtuneen tyylin (maalaisromanttisesta yksinkertaisemmaksi) päivittämistä.

Kävin tuolloin läpi myös omia henkilökohtaisia mielen kipupisteitä, joista kirjoitin aika avoimesti ja sain niihin myös paljon vertaistukea teiltä lukijoilta. Näihin postauksiin tuli jonkin verran myös arvostelua, mutta siihenkin asiaan on tieto lisääntynyt muutamassa vuodessa. Jos siis kirjoittaisin alkoholismista alkoholistin läheisenä samaan sävyyn nyt (joskin oma ajatusmaailma on myös tasapainoittunut), katkua ei ehkä tulisi samalla tavalla. Tieto ja osoitetut faktat riippuvuussairauksista on neljän vuoden aikana osoitettu monessakin eri yhteydessä tosiksi. Joka tapauksessa edellä mainitut blogitekstit oli itselleni tosi tärkeitä tunteiden sanoittajia, mutta saatuani aiheeseen tarpeeksi etäisyyttä, en niin sanotusti jaksanut asiasta enää jauhaa ja piilotin tekstit blogistani. Sillä niin se usein menee; kun oman elämän kriisit on kohdattu ja tarpeeksi käsitelty, on aika jatkaa matkaa - vaikkakaan niitä ei ole tarkoitus kokonaan unohtaa saatika lakata oman elämään vaikuttaneita kokemuksia terveellä tavalla kunnioittamasta.


Näiden "tunteiden sanoitus-postausten" jälkeen aloin kirjoittamaan blogissa enemmän yleismaailmallisista lifestyle-aiheista sekä sisustamisesta. Kodin laitto ja siinä viihtyminen tuli minulle kuitenkin entistäkin tärkeämmäksi, kun lokakuussa 2016 romahdin vakavan työuupumuksen ja pitkittyneen masennuksen seurauksena. Näitä seurasivat toistuvat paniikkikohtaukset, ahdistus-, ja pelkotilat, kuten sosiaalisten tilanteiden pelko ja fobiat julkisissa paikoissa. Olin tosi hajalla ja mun piti rakentaa oma identiteetti aika lailla alusta. Tai no, ihan alusta. Koti oli mulle näinä aikoina tietenkin tosi vahva turvapaikka eikä vähiten siksi, että jaoin ja jaan sen elämäni tärkeimmän ihmisen, Heikin kanssa. Myöhemmin meille muutti myös maailman rakkain silkkiturkki eli meidän Rönneli. Mau. 

Sitä mukaa kun elämäniloni alkoi pikku hiljaa ammattiavun ja läheisten tuen avulla tulla pala palalta takaisin, arvostukseni elämää kohtaan kasvoi aiempaa vahvemmaksi. Mulle on siis aina ollut tietyt elämänarvot tärkeitä ja nyt niistä tuli entistäkin todellisempia. 


Mutta vaikka aloin voimaan vähän paremmin, en silti ollut valmis palaamaan vielä työelämään. Tuntuikin kuin langettavalta tuomiolta, kun lääkärini kirjoitti minulle pitkän sairasloman. Tunsin itseni luuseriksi, kun en kyennyt kantamaan velvollisuuttani yhteiskuntamme hyväksi olemalla vastuullinen ja tunnollinen työntekijä. Toisaalta juuri ylitunnollisuus oli ajanut minut tilaani, jossa olin.

Sairaslomani ajan mulle valkeni aika äkkiä, että elämässä on hyvä koittaa pitää yllä tiettyjä rutiineja, mieluiten säännöllisesti. Valokuvaamisesta tuli yksi tällainen ja luonnollisena jatkumona blogin päivittäminen. Se toi päiviini mukavan rungon, kun ajatukset sai täysin käännettyä omista mietteistä oman visuaalisuuden havainnomiseen ja kanavoimiseen. Ja ai että kun mä nautin! Saatoin kuvata tunti kaupalla ties millaisia asetelmia, Rönnin mahtavia ilmeitä, tulen liekkiä, luonnon kauneutta tai henkilöpotretteja. Kuvasin myös tunnetilojani tai ainakin yritin muodostaa niistä linssin läpi niitä vastaavia tunnelmia. Rutiineihini kuului titenkin myös muita asioita, jotka olen tietoisesti jättänyt blogin ulkopuolelle. Mutta tämä siis vain taustaksi sille, miksi blogini päivittyi sairaslomani aikana niin usein. (Työ jota aiemmin tein, ei liittynyt valokuvaamiseen ja siksi mielekäs harrastus ei ollut toiminnaltaan millään lailla sihen verrannollinen.)


Sitten tämän vuoden keväällä musta alkoi vähitellen tuntua, että olisin valmis palaamaan työelämään. Puhuin tästä vakavasti mieheni ja läheisteni lisäksi lääkärini, minua hoitavan sairaanhoitajan ja fysioterapeuttini kanssa. Kävin myös maailman ihanimmalla työpsykologilla, joka auttoi pohtimaan mikä ala olisi se mun juttu. No sisustus tietenkin, mikäpä muukaan! Vaan eipä ollut, sillä hakiessani sisustussuunnittelijan ammattitutkintoon en päässyt sisälle. Kyllä mua otti päähän, sillä oikeasti olin alasta innostunut! Jälkeenpäin olin tähän lopputulemaan kuitenkin tyytyväinen, sillä rakkaan isoäitini nukahtaessa kuolemaan, tarvitsin tuon ajan surutyöhön ja opiskeluni olisivat väistämättä kärsineet.

Mutta kun elokuu koitti, alkoi uudet innostavat elämäntuulet puhaltamaan. Löysin kiinnostavan koulupaikan parturi-kampaajan ja kosmetiikkaneuvojan tutkinnon saralta ja yllätyksekseni pääsin sisälle! Ja arvatkaa mitä? Hakiessani kouluun en osannut edes arvata, miten kivalta ala on tuntunut! Toki uuden opiskeltavan -ja ylipäätään uuden arkirytmin- omaksuminen on syönyt energiaa, sillä uuden alan lisäksi on ollut opiskeltava myös armollisuutta itseään kohtaan; kaikkea ei vain yksinkertaisesti voi oppia heti, vaikka kuinka haluaisi. Mutta alana olen ollut koulupaikasta tosi kiitollinen ja nousen joka aamu ilolla ja motivoituneena uuteen päivään!

MUTTA: kun blogiakin olisi kiva päivittää.

Ja toinen mutta: blogiin ei vain yksinkertaisesti ole enää yhtä lailla aikaa.

Ja kolmas mutta: arvoni elämässä ovat hioutuneet.

Kun nimittäin koulupäivän jälkeen tulee kotiin, ei ensimmäisenä tule mieleen ottaa esille kamera tai somen päivittäminen. Tai vaikka tulisikin, iltojen ollessa pimeitä kuvaaminen ei valon puutteelta onnistu. Sen lisäksi valveillaoloajan haluaa sosiaalisessa mediassa surffaamisen sijasta käyttää ihmissuhteisiin ja muihin arjen rutiineihin. Tietenkin viikonloppuisin aikataulu on löysempi, mutta silloinkaan bloggaaminen (ainakaan tähän saakka totutulla tavalla) ei tule mieleen ykkösenä. Ja tähän on syynä edellä mainittujen kokemusten muokkaama arvojärjestys elämässäni.


Vaikka viihtyisä ja oman tyyliin laitettu koti tuokin minulle edelleen todella paljon iloa, ei tavara merkitse mulle enää samalla lailla kuin joskus aiemmin. Olen teille kertonut, kuinka yritin aikoinaan täyttää tavaralla sisäistä tyhjiötäni,  mutta miten siinä lopulta kävi. Siksi sisustuspainoitteisen blogin pitäminen on alkanut suoraan sanottuna tuntua turhalta, koska arvoni ovat vaihtuneet. Tuntuisi tyhjänpäiväiseltä kirjoittaa jostain tietystä tavarasta postausta, koska en muutenkaan uhraa ajatuksia jollekin tietyn tavaran pohtimisille. Älkää silti ymmärtäkö väärin - en ole muuttunut askeetiksi enkä ole muuttunut sen suhteen, etten inspiroituisi kauniista sisustuskuvista tai -ideoista. Silti pelkästä kodin sisustuksesta postaaminen ei vaan enää nappaa. Tämä on siis pohjimmainen syy, miksi olen pohtinut, onko some-aikani blogissa ja sen kanavissa tullut tiensä päähän. 

Edellä kerrotusta huolimatta visuaalisuuden kanavoiminen kuviksi ja luovuuden kanavoiminen tekstiksi ei ole kuitenkaan minusta mihinkään kadonnut. Siksi sarja kysymyksiä kuuluukin: jos katoan somesta, millä alustalla korvaan tarpeeni katsoa kauneutta linssin läpi? Entä jos jatkankin blogia, miten se käytännössä tapahtuu? Jos kirjoitan kodin laittamisesta, miten tekstiin saa tulokulmana muunlaisen viisteen, kuin vaikutelman kodin sisustuksen esittelemisestä? Voisiko silloin toimia näkökulmana tietynlaisten tunnelmien tai fiilisten jakaminen tai arjen ilojen ja haasteiden esille tuominen? Mutta jos näkökulmat ovat nämä, kuka jorinoistani ihan oikeasti jaksaa innostua, sillä en itsekään jaksa pelkkien omien ajatusteni äärellä pyöriä.

Tässä siis useampi rivi tämän hetkisestä tajunnan virrastani blogiini liittyen. Haluan muistuttaa, että vaikka avasin näitä mietteitäni aika syvästikin, en pohdi näitä joka päivä vaan ainoastaan silloin, kun on niiden aika. Ja nyt oli sellainen aika.

Olisikin tosi avartavaa kuulla teidän vakkarien ja uusien lukijoiden ajatuksia näihin edellä mainittuihin; jos päätän jatkaa blogiani eri näkökulmista kuin ennen, innostaisiko tai inspiroisiko se teitä edelleen? Ja onko ylipäätään tiettyjä aiheita, joista olisitte innostuneita toivoisitte enemmän kirjoitettavan tai kuvattavan? Arvostaisin tosi paljon, jos jeesaisitte mua asian pohdinnassa.

Ja loppuun tietenkin iso kiitos näistä neljästä vuodesta kanssanne! Vuodet ovat menneet nopeasti ja sen mukana eletty monenlaisia aikoja elämässä. Niin puolin kuin toisin. <3


SHARE:

7. marraskuuta 2018

Lasipullot kynttilänjalkoina


Viime lauantaina Heikin soittaessa eräissä häissä meillä oli samaan aikaan ystävieni kanssa tyttöjen ilta. Ilta oli tosi rentouttava ja siitä jäi hyvien muistojen lisäksi ystävieni tuomia kauniita neilikoita. Nuo kestävät nuput ovat tosi sööttejä ja ihastuttavat parasta aikaa maljakossa olohuoneemme vitriinissä. Vitriinissä siksi, ettei kisu pääse niitä jyrsimään; Rönneli kun on hellyyden kaipuissaan varsin utelias kiehnäämään itselleen kotimme kaikki pinnat - kukat mukaan lukien.


Neilikoita ihastellessa tuli mieleen kokeilla, miltä ne näyttäisivät lasipullon sisällä pullon toimittaessa samalla kynttilänjalan virkaa. Näin kukat ovat esillä pöydällä, mutta kuitenkin Rönnelin ulottumattomissa. Ideanhan voisi toteuttaa myös vaikka havuilla tai yrteillä, kuten vaikka rosmariinilla. Ja kun kukat tai yrtit kuivuvat pullon sisällä, ne on helppo kipata sieltä pois.



Tällainen helppo DIY ei vie paljon aikaa, mutta tuo sitäkin enemmän vaihtelua niin sanottuihin normi-kynttilänjalkoihin. Ja lasin ollessa itsessään tosi kaunis elementti, se välkehtii nätisti liekin loisteessa. 

Tulisiko mieleen muita tapoja koristella pullot? :)

SHARE:

1. marraskuuta 2018

Kun viikon aloittaa pudottamalla puhelimen wc-pönttöön..


.. ja jatkaa samaa päivää kaatamalla proteiinipirtelöt naamalle, voisi luulla, että loppuviikko olisi sujunut samoissa merkeissä. Mutta onneksi ei; puhelin saatiin riisinjyvien seassa kuivattua, pirtelöt pyyhittyä ja näille sattumuksille lopulta vain naurettua. 



Näiden lisäksi ensimmäinen asiakaspalvelupäivä oikeita hiuksia leikatessa sujui hyvin, koulupäivät ovat menneet nopeasti, työharjoittelukin alkaa sujua (pian minulle avataan oma ajanvarausväylä!) ja Rönnistä on tullut entistä lutuisempi. 

Huomenna viikko paketoidaan koulun jälkeen Polhemin pressissä ja sen jälkeen alkaa leipomisblues lauantain tyttöjen iltaa varten. Heikin bändillä on samaan aikaan hääkeikka, joten ilta on juuri omiaan täyttämään asuntomme hyvillä ystävilläni. Sitä ennen piipahdamme vielä liikenteessä aamupäivästä, jonka jälkeen ehtii mainosti kattaa pöydän ja laittaa pikkupurtavat esille. 

Rentoa viikonloppua! <3

SHARE:
Blogger Template Created by pipdig