15. maaliskuuta 2019

Perjantaimoikat


Tervehdys aamukahvin parista. Ja kyllä, kello huitelee jo yhtätoista ja meikämahdoliini juo päivän ensimmäiset tsufeensa vasta nyt. Viime yö kun meni hieman harakoille ja oikeastaan niin on mennyt koko viikkokin sairaslomalla. Mua hieman jänskättää puhua mun voinnista täällä, sillä en haluaisi vaikuttaa masentavalta tyypiltä. Mutta kyllä mun on nyt myönnettävä, että olen ollut aika puhki viimeiset viikot.


Meidän perhepiirissä kuolema on ollut nyt tosi vahvasti läsnä. Kuluneet kuukaudet viime vuoden kesäkuusta on tämän tiimoilta ollut aivan kreisit ja alkuvuosi on oikein hamunnut kuolinuutisia. Niistä viimeisimpänä rakas isoisäni vain kuusi viikkoa tätini jälkeen. Ja selvää on, että aina kun joku kuolee, liittyy siihen muutakin stressiä (kuten käytännön asioista huolehtiminen) kuin itse kuolema.


Olen silti ollut aivan ihmeellisen rauhallinen, joka osaltaan selittyy shokkitilalla ja ystävien vahvan tuen (you know). Mutta nyt mun kroppa on käynyt aivan ylivireenä. Maanantaina kouluun mennessäni lähti jalat alta, mua huimasi eikä ruoka pysynyt sisällä. Mutta kiitos maamme terveydenhuollon ja verojenmaksun, pääsin heti puhumaan tilanteesta ammattilaiselle ja seuraavan yön yöunet venyivätkin 20 tuntiin. Mun hermosto on siis ollut aikamoisessa paineessa ja kehoni on jatkuvassa taistelutilassa. Mutta vitsit et olin kiitollinen kun fyssarini hieroi keskiviikkona mun jumeja auki ja kävi läpi tunnetiloja lihaksistossani. Tuntuu oikeasti niin ihmeelliseltä, kuinka apua tarvitessa sitä saa. <3


Kaikki tää vaikuttaa tietysti mun koulunkäyntiin. Mä en haluaisi olla yhtäkään päivää opiskeluista veks, koska inhoon jäädä jälkeen muista. Onneksi mun mahtavat maikat vakuuttivat, että saan luokan vielä kiinni ja että mun on nyt vaan pakko levätä. Jospa mä nyt sitten kuuntelisin heitä ja jättäisin koulustressin harteiltani. Ehtiihän sitä myöhemminkin.

Rentoa viikonloppua!

SHARE:

2 kommenttia

  1. Onpa kurja tilanne, kiitos kuitenkin siitä ett olit rohkea ja kirjoitit siitä. Ymmärrän niin hyvin tuon turhauman siitä, että ei pääse tekemään koulua/jotain muuta ja kokee jäävänsä muiden perään ja varmasti jääkin. Mutta sitten se oma kroopa tarvitsee sekin apua, ihan valtavasti ajoittain. Tsemppiä kaiken keskellä ja kaiken kanssa. Toivottavasti se taistelutilanne helpottaa sieltä vielä ja unet palautuvat normaaleiksi ja elämä hellittää vähän otettaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Satu! Olen lukenut nämä sansi useaan otteeseen ja kiitos kun kirjoitit niin kauniisti ja myötäelävästi! <3

      Poista

Kiitos kommentistasi, palaan siihen mahdollisimman pian!

Blogger Template Created by pipdig